pAJA JA KUIVURI

Esittelyssä koulupiirin kylien vanhoja rakennuksia

RUUSKAN PAJA

Ruuskan paja kuuluu Rikantilan kylän vanhoihin rakennuksiin, jonka tarinaan haluamme tutustuttaa niin oman kylän väkeä kuin vieraitakin.

Vanha paja on yhä alkuperäisessä kunnossaan Ruuskan pihapiirissä, vaikka sepän työt loppuivat siellä jo vuonna 1950.

Pajan sisäpuolella seinät ovat vuosikymmenien mittaan tummuneet, ahjo ja alasin ovat edelleen paikallaan. Ahjon kuupan reunalla on rivi pajapihtejä. Pajavasarat ovat järjestyksessä paikallaan ja seinähyllyssä rivi hevosenkenkiä odottaa yhä kengittäjää.

Yhden seinän yläosassa on sähkömoottori, joka
aikanaan pyöritti katon rajassa olevaa akselia, josta voitiin remmien välityksellä käyttää porakonetta ja hiomakonetta.

Pajassa taottiin ja raudoitettiin kaikenlaisia tarvekaluja sekä korjattiin maatalouskoneita ja polkupyöriä. Hevosia tuotiin pajalle kengitettäväksi lähiseudulta aina Murtamosta asti.

Pajassa valettiin myös messingistä solkia, kynttilänjalkoja, ruokakelloja, aisakelloja ja muuta mitä tarvittiin.

Pajan viimeinen seppä oli Urho Ruuska (1894-1950). Hän oli oppinut sepän taidot edellisen sepän, Frans Lehtosen ( 1851 –1920 ) oppipoikana ja sukulaisena peri myös pajan hänen jälkeensä.

Urho Ruuska seurasi aikaansa, hänellä oli jo ”ennen sotia” ( v. 1939 – 1945 ) sekä moottoripyörä että auto.

Kotiseutumme Eurajoki III -kirjassa kerrotaan Ruuskan pajasta Rikantilan kylästä kertovan jutun yhteydessä.

Tekstin kirjoittanut ja tiedot koonnut Helena Heinonen

kuvat Tiia Capri ja Helena Heinonen sekä mustavalokukuvat Eila Holmstenin kuva-albumi

Katilan kuivuri

Kuivureita kylällä oli ennen useita. Katilan kuivuri on toinen kahdesta jäljellä olevasta. Tämä pieni ja kaunis rakennus ansaitsee tulla huomatuksi. 

Lutalla aivan Rikantilantien vieressä on vanha, pieni ja harmaantunut rakennus, jota vanhemmat ihmiset sanoivat kaappikuivuriksi. Kalle Katila omistaa rakennuksen ja hän kertoi muistojaan ajalta, jolloin kuivuria tai kuivaamoa vielä käytettiin.

Kuivurin alakerrasta noustaan portaita pitkin yläkertaan. Niitä myöten kuivattava vilja kannettiin säkeissä ylös ja säkit tyhjennettiin täyttöluukuista kaappeihin. Kaapin päällä etupuolella on viisi täyttöluukkua ja niiden takana kohti kattoa nousevat ilmaputket.

Kaapin sisäpuolella on pystysuunnassa säleikköseinillä erotettuja vilja- ja ilmaosastoja. Säleikköseinän kautta lämmin ilma pääsi kulkemaan viljakerrosten läpi ja näin kosteutta sitomalla lämmin ilma kuivasi viljan. Kostunut ilma kulkeutui sitten katolla olevan pitkän ”hikiputken” kautta ulkoilmaan.

Kuivatuskaappeihin mahtui viljaa kerrallaan yhteensä ehkä 15-30 hl (hehtolitraa). Täydessä säkissä oli noin yksi hl ja se painoi 50-70 kg. Viljaa oli siirrettävä säkeissä useaan kertaan ennen kuin vilja oli aitan laarissa varastossa, mikä oli tietysti raskasta työtä.

Kuivurin alakerta on väliseinällä erotettu kahteen osaan. Toisessa osassa, kuivaushuoneessa, on tulisija, jossa viljaa kuivatettaessa on koko ajan poltettu puita. Tulipesä on lämmittänyt kiuasta ja huonetta, josta lämmin ilma kulkeutui edelleen kuivurin alaosasta viljakerrosten läpi ylöspäin. Lämmittäminen oli yleensä iäkkäämpien ihmisten työtä. Kallekin kertoo olleensa kuivurissa isoisänsä kanssa pikkupoikana, kun isoisä vahti tulipesää.

Kuivuria lämmitettiin niin kauan, että vilja oli tarpeeksi kuivaa. Sitten kuivurikaapin alaosasta vedettiin pois lautoja, niin että kuiva vilja pääsi valumaan alapuolella olevaan vinoseinäiseen osaan, josta se saatiin säkitettyä. Kuivatuksen tulos todettiin käsin tunnustelemalla tai jyviä hampailla purren. Viljankosteusmittareista ei silloin vielä tiedetty.

Kuivuri on rakennettu vuonna 1932, jolloin sen hirsikehikko on siirretty lähettyviltä Ruohosen paikasta. Kuivurin sisäosat on hankittu aikanaan valmiina tehtaalta. Sen kaikki osat tulipesää lukuunottamatta on tehty puusta.
Kuivurin toiminnassa ei tarvittu sähköä, ja tarvittava valokin tuli ikkunoiden kautta tai tulipesän loimotuksesta. Katilan kuivuria käytettiin 1960-luvun alkuvuosiin asti.

Kaappikuivuri oli riittävän tehokas aikanaan, kun viljaa kuivatettiin ensin seipäillä ennen puintia tappurilla. Mutta pellolla kulkevalla leikkuupuimurilla puitu vilja oli kosteampaa ja kaappikuivurissa sitä oli kuivattava pitkään, jopa muutama päivä.
Kaappikuivurin sisäosat ovat yleensä tehdastekoisia ja kuivaussiiloja saattoi isoissa kuivureissa olla enemmänkin.

Eurajoen maatalousmuseossa Irjanteella on nähtävänä erityyppisiä kuivureita ja niiden osia. Loimaalla olevan Sarka-museon kuukauden esineenä oli huhtikuussa vuonna 2006 kaappikuivuri. Siitä voi lukea lisää museon nettisivuilta.

Tiedot koonnut ja tekstin kirjoittanut Helena Heinonen

kuvat Tiia Capri